Elävää ja kuvallista kieltä

Merkitseekö sana kaunokirjallisuus kaunista kirjallisuutta? Mikä on kaunista eli esteettistä, mikä taidetta, mikä sanataidetta? Vaikka emme osaisi määritellä kaunista, hyvää tai hauskaa, osaamme kuitenkin nauttia osuvasta sanankäytöstä, kiehtovista tarinoista. Miellymme jopa juonettomiin juttuihin, joista löytyykin koristelun sijasta rosoa. Kauneutta on siis myös ruman kauneus.

Kaunokirjallisuus on kirjallisuutta, jolla on erityinen tapansa käyttää kieltä. Kieli elää, kasvaa ja kehittyy.

Niin oli mies kuin kukko tunkiolla. Mies vertautuu kukkoon; hän kuin kukko - metafora. Kukko on parven johtaja, isohelttainen ja olemukseltaan ylevä. Tai - kukko asteli kymppinä nelosten katraassa. Kouluarvostelun metafora on siirtynyt kanatarhaan.

Laila viipyi rannassa mietteliäässä yksinäisyydessään, auringon vatsa jo otti kuusimetsän sirkkelireunaan. Kun auringolla on vatsa, se vertautuu ihmiseen, ja kutsumme ilmiötä personifikaatioksi. Ilmaisu on lapsenomainen; lastenkirjallisuus havainnollistaa mielikuvia hyvin usein elollistamalla elotonta. Arkipuheessammekin annamme jalkoja jalattomille (kenties pöydille), päitä päättömille (kenties jutuille), häntiä hännättömille (kenties jonoille).

Lailan on yksinäinen illansuussa. Haluammeko pitää kuvan mietteliäästä Lailasta erillään luontokuvasta (aurinko) ja ihmisen tekemän ympäristön kuvasta (sirkkelin terä) - vai annammeko niiden tukea toisiaan? Millaisia ajatuksia, tulkintoja meissä syntyy, jos annamme kuvien, olotilojen yhdistyä - näinhän nopeasti luettaessa aina tapahtuu?

Nainen ja vatsa
auringon vatsa
auringonko?
kun kuu
kun kuusikon sirkkelireuna
punertuu.

Eri aistialueiden mielteiden yhdistämistä kutsumme synestesiaksi. Myös sana merkitystihentymä voisi kuvata tätä retorista keinoa. Merkitystihentymäksi voi tosin nimittää myös nokkelaa älyllistä yhdistämistä, kuten tapahtuu sanassa netiketti, joka vie ajatuksemme verkkoviesteilyn käytössääntöihin.

Synestesiaa voimme löytää myös Eeva-Liisa Mannerin säkeistä:

Myös kirjaimet virittivät eri pituiset äänet
ja soivat, ja solmivat värit ja musiikin yhteen.

Myötä- ja vastapareja

Kukon tunkio on jätekasa, ehkä löyhkääväkin, paikka, josta ei ylpeillä. Kun ylevä ja arkipäiväinen mielikuva tai kielikuva kohtaavat, syntyy vastaparien, kontrastien, dynamiikkaa, teesin ja antiteesin jännittävää tasapainottelua. Kymppi ja nelonen vievät ajatukset kouluarvostelun ääripäihin.

Laskeva aurinko ja sirkkeli - luonnon ja tekniikan asettaminen rinnakkain on yksi tapa luoda kuvallista kieltä. Näytetään vastapareja, kontrasteja. Kuva erottuu kontrastin terävöittämänä.

Kieli ja mieli ovat sanoja, joita voisimme nimittää myötäpareiksi (uudissanako?), samansointuisiksi sanoiksi, jotka miellyttävät vierekkäin olollaan.

Hurmalainen liikuskeli taustalla isäntänsä hukanneen varjon tavoin, osaamatta tarttua mihinkään - paitsi liekaköyteen, jossa hän talutti mielikuvaeläintään ympäri tilavaa tonttia. Isäntä, Lailamme mies, vertautuu varjoon. Varjo- symboli (tai personointi) ei nyt kykene tarttumaan mihinkään, eikä se voi taluttaa oikeata eläintä. Suomalaista kirjallisuutta tunteva lukija huomaa myös alluusion, viittauksen Pentti Haanpään teokseen Isännät ja isäntien varjot. Jos isännän nimi on Hurmalainen, mitä saamme tulkita nimen kätköstä? Verevää (veri eli hurme) hurmaako?

Sanonnat, aforismit, sananlaskut

Kansa on aina osannut elävöittää viestejä sutkauksilla, jotka voivat nousta klassisen kaunokirjallisuuden lehdiltä, aforismikokoelmista, lentävistä lauseista, viisaiden aikuisten sananlaskuista, nokkelien lasten arkipuheesta, median mainoskielestä. Monet äidinkielen oppikirjat sisältävät osuvien sanontojen koosteita.

Osa em. esimerkeistä Martti Joenpolven novellikokoelmasta Terveessä ruumiissa (1990)