Tyylin pohdintaa

Tyyli ympäröi meitä kuin tuuli. Emme aina tiedä, mistä se tulee, minne se menee. Valitsemme tietoisesti tai tiedostamatta pukeutumistyylimme, kampauksen, kotimme sisustustyylin, musiikkikappaleen. Tyyliä - tyylikkyyttä - voisi pitää merkitystihentymänä : siinä yhdistyvät monet merkitykset, joita annamme elämän asioille.

Kirjallisuutta - taidetta - kiinnostaa erityisesti esteettinen ja historiallinen näkökulma tyyliin. Eri aikakausina kauniin, viihdyttävän tai kiinnostavan mittapuut ovat olleet erilaisia.

Tyylin pohdiskelija syventyy ilmiön muotoon ja sisältöön. Hän miettii, onko kirjallisuuden tyyli sanoman sisällön vai muodon vaihtelua?

Koska olemme vasta toisella lukion kurssilla, otamme esille tyylien kirjosta vain kaksi - ikään kuin olisi olemassa vain kaksi tyyliä: vanha ja uusi! Tarkastelemme tässä runoa - ikään kuin kirjallisuus olisi vain laji nimeltä runo. Kirjallisuudessa tyylimuodon hakeminen näkyy näet kirkkaimmin lyriikassa.

Vanha tyyli viittaa antiikkiin tai klassiseen. Klassista runoa, laulua, romaania on viilannut ajan tarkka viila; sen jokainen muoto on tarkkaan harkittu ja toiseen muotoon tai väriin, sointuun, sopiva. Useimmiten klassisen teoksen tekijällä on säännöstö, muotokaava, jota hän noudattaa. Klassinen runo on mitallinen, lähes matemaattisen kaavan mukainen, säveleltään säännöllinen. Klassisen runon sisältöainekseksi kelpaa ylevä, kestävä, juhlallinen ja arvokas.

Moderni tai postmoderni tyylimme voi hyväksyä myös hetkellistä ja arkipäiväistä aiheistoa. Moderni runo voi nousta alhaisesta, ajankohtaisesta, arkisesta - marginaalista. Moderni runo hylkää tiukat muotosäännöstöt ja kaavat. Se on useimmiten vapaamittaista.

Usein voidaan väittää, että entisaikain runo on runoa korvalle - yleisö ei osannut aina lukea, eli runoa kuunneltiin, laulettiin. Moderni runo on enemmän silmän, lukijan runoa - tosin sävellettynä sekin muuttuu korvan lyriikaksi, musiikiksi. Moderni runo on usein vahvasti kuvallinen, ja näin se lähestyy kuvantekemistä, valokuvaa. Aforistinen älyllisyys, vauhdikkuus - jopa kiire, on myös leimallista nykyteksteille. Aikamme yleisö odottaa tiivistä ilmaisua, kuten seuraavassa Satu Tarkin runossa:

Naisella on kiire; pois omista jaloistaan.
Hän ohittaa itsensä ja syöksyy mereen.
Vesi on lautta joka kantaa naista. Nainen kurkottaa
kiviä pohjasta: vajoaa veden selästä pois.

Jos haemme nykyrunolle vastaparia, voimme avata vaikkapa Kalevalamme. Sen kalevalamitta, nelipolvinen trokee, on klassinen suomalainen tyyli rakentaa runoa - kiireettömästi, lukemattomin toistoin. Tuonelan neitoa kuvataan näin:

Lyhykäinen tuonen tytti,
matala Manalan neiti,
tuo oli poukkujen pesijä,
räpähien räimyttäjä.