|
||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
 |
|
| |
|
||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
|
Draama pyrki ajan, paikan ja toiminnan ykseyteen Draamalta edellytettiin säännönmukaisuutta: tapahtumien piti kestää korkeintaan vuorokauden, tapahtumapaikan tuli olla sama kautta näytelmän, ja juonen tuli olla yhtenäinen. Tämän kolmen ykseyden lain kehittivät ranskalaisklassistit Pierre Corneille (1606–1684) ja Jean Racine (1639–1699) antiikin Aristoteleen Runousopin draamaa koskevien sääntöjen pohjalta. Lisäksi näytöksiä tuli olla viisi, aiheiden olla mieluiten antiikista ja henkilöiden edustaa mieluiten ylimpiä säätyjä. Arvostetuimpana draaman lajina pidettiin antiikin tapaan tragediaa, ja tärkeimpiä tragedian kirjoittajia olivat juuri Corneille ja Racine. Paradoksaalista klassismissa oli se, että luontoa pidettiin ihanteena ja sitä haluttiin jäljitellä, mutta esimerkiksi psykologista johdonmukaisuutta tavoiteltaessa päädyttiin kuvaamaan kaavamaisia ihmistyyppejä. Nämä luulosairaat, saiturit ja oppineiden naisten karikatyyrit seikkailivat Molièren (1622–1673) näytelmissä, joiden nimet jo paljastivat, millaista ihmistyyppiä kulloinkin pilkattiin. Kaiken kaikkiaan Moliéren tuotanto väljensi tiukkoja sääntöjä, ja juuri hänen komediansa ovatkin muodostuneet Ranskan klassismin ajan klassikoiksi.
|
|
|
|
||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
| |
| |
|
||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
|
||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
