Katse kansan menneisyyteen, kansanrunouteen

Euroopan kirjoittamaton kirjallisuus – kansanrunous – koottiin kansiin kansallisromantiikan aatteen innoittamana. 1700- ja 1800-luvun romantikot kiinnostuivat alkuperäisestä kansasta ja halusivat tallentaa sen äänen eli kansanrunot, joita aiemmin ei yleensä ollut mielletty kirjallisuudeksi. Romantiikkaan liittyi vahvasti kansallisuusaate, nationalismi. Kansakunnalle haluttiin luoda omat kansallistunnukset: lippu, kunniakas menneisyys, kansalliseepos ja kansalliskirjallisuus.

Suomessa Lönnrotin kokoama Kalevala (ns. Vanha Kalevala 1835, Kalevala 1849) oli sekä kansalliseepos että kansallishistoriikki; Väinämöistä pidettiin muinaisena sotapäällikkönä. Lönnrot itsekin uskoi, että tapahtumat olivat historiallisia ja että hän oli löytänyt kadonneen vanhan kansaneepoksen sirpaleet. Muissa maissa kansanrunous oli vain lisä jo olemassa olevaan kansalliskirjallisuuteen, meillä Kalevalasta tuli sen perusta. Kalevala osoitti, että suomalaisilla on kuin onkin merkittävää kirjallisuutta ja omaleimainen kulttuuri ja  että suomen kieli kelpaa sivistyskieleksi.

Ihanteiden aikaa – kansallisromantikkoja

Käsityksemme Suomesta ja suomalaisuudesta ovat paljolti lähtöisin romantikoilta Johan Ludvig Runebergiltä ja Sakari Topeliukselta, jotka 1800-luvun autonomian aikana herättivät suomalaisia kirjoittamaan suomalaisuudesta – ruotsiksi. Suomessahan kaunokirjallisuutta on kirjoitettu vain reilut 150 vuotta, jos muutamia Ruotsin vallan aikana kirjoitettuja runoja ei oteta lukuun.

Suomenruotsalaisen sivistyneistön edustajat historian professori Topelius ja klassisten kielten opettaja Runeberg idealisoivat teksteissään Suomen kansan ja menneisyyden, loivat myytin sitkeästä, nöyrästä ja uutterasta suomalaisesta talonpojasta ja sotamiehestä – ja ehkä käyttäytymismallinkin!

Suomen sodasta kertova Runebergin runokokoelma Vänrikki Stoolin tarinat ilmentää kansallishenkistä uhrimieltä. Topeliuksen teosten arvomaailma kiteytyy satuun Koivu ja tähti, joka kertoo kahden lapsen vaelluksesta vieraalta maalta takaisin kotiin. Erittäin merkittävä kansallisromantiikan teos on ollut Topeliuksen Maamme -kirja, joka sisälsi monen kouluaineen Suomi-tietoa, ympäristöoppia ja myös runsaasti kaunokirjallista idyllirunoutta. Teoksen tyyliä voisi kuvata romanttiseksi asiaproosaksi.