Länsimainen ihminen – arvokas yksilö, nero

Renessanssi-ihmisen kasvatukseen kuului antiikin tarinoiden tuntemus, ja antiikin elämänasenteesta ammennettiin uutta uskoa ihmisen kykyihin. Syntyi humanismin aate, joka tähtää yksilön persoonallisuuden toteuttamiseen ja korostaa ihmisen arvoa ja kykyjä. Tästä seurasi myös oikeus arvostella ja ottaa henkilökohtaisesti kantaa asioihin. Kritiikin esittäjistä huomattavimpia olivat 1500-luvun alkupuolella vaikuttanut Erasmus Rotterdamilainen, joka kirjoitti aikansa bestsellersatiirin Tyhmyyden ylistys, sekä Martti Luther, joka kritisoi kirkon väärinkäytöksiä, eritoten anekauppaa. Tosin pohjimmiltaan konservatiivisen Lutherin opit myöhemmin jopa jarruttivat renessanssin ajatusten leviämistä.

Varsin vastakkainen Lutherin opeille onkin renessanssin näkemys ihmisestä Jumalan veroisena luomakunnan kruununa. Renessanssi ihannoi yksilön tekoja aivan toisin kuin keskiaika, ja ihmisistä, jotka omalla alallaan – vaikka sotureina tai taiteilijoina – pystyivät suuriin saavutuksiin, tuli aikakauden sankareita. Tämä merkitsi osin kristillisen nöyryyden ihanteen hylkäämistä.

Juuri renessanssin humanismi synnytti eurooppalaisesta ihmisestä itseään arvostavan yksilön. Nyt iskulauseeksi tuli  "Memento vivere!", muista eläväsi: enää ei tähdätty tuonpuoleiseen taivaaseen vaan tämänpuoleiseen elämään. 1400-luvun humanistit alkoivatkin kutsua renessanssia uudeksi ajaksi erotuksena vanhasta ajasta eli antiikista. Heiltä periytyy myös keskiaika-nimitys, joka kuvaa oppineiden väheksyvää suhtautumista edeltävään aikakauteen.