5: Suomen vaiheet esihistoriasta autonomian aikaan Etälukio

Pelto, kaski, terva ja ruukki

1600-luvun Suomi on jaettavissa taloudellisesti viljan ja raudan Etelä-Suomeen, kaskirukiin ja tervan Itä-Suomeen ja karjan, tervan ja sahateollisuuden Pohjanmaahan. Eteläisen ja lounaisen Suomen maatalous perustui halpaa työvoimaa vaatineeseen peltoviljelyyn, kun taas pohjalainen talonpoikainen maatalous perustui peltojen viljelyyn, karjanhoitoon, kaskeamiseen, pyyntielinkeinoihin ja tervanpolttoon sekä lautojen sahaukseen. Ilmastollisesti 1600-luku oli maataloudelle vaikeaa aikaa. Katovuosia oli lähes puolet vuosista. Ilmaston jäähtymisestä kertovat muun muassa männyn vuosilustomittaukset.

Karjataloudessa nautakarjalla ja lampailla oli suuri merkitys Ahvenanmaalla, Varsinais-Suomessa, Pohjanmaan tasangoilla ja Tornionjokilaaksossa. Karjatalous tuotti myyntiin voita, juustoa ja vuotia. Silakanpyynti oli rannikolla tärkeä elinkeino, samoin lohestus suurilla joilla. Metsälappalaiset elivät metsästyksestä ja kalastuksesta. Vielä 1600-luvulla saamelaisilla oli vähän poroja, mutta Enontekiön saamelaiset alkoivat lisätä poroeloaan, joskin vasta 1700-luvulla porotaloudesta alkoi tulla saamelaisten pääelinkeino Enontekiön ja Utsjoen alueilla.
    

Sirpillä leikattu vilja kuivatettiin riihessä ja puitiin varstoilla. O. Magnuksen  Pohjoisten kansojen historian 7. luvun kuvitusta. 

Poro

Poroelot alkoivat kasvaa 1600-luvulla. Vuoden 1673 uudisasutusplakaatti ja myöhempi  uudisasutuslainsäädäntö mahdollistivat myös muiden kuin lappalaiselinkeinoihin perustuvan maankäytön Lapinmaassa. Uudisasukkaita kruunu houkutteli vapaudella väenotoista ja veroeduilla. Valokuva J. Kauhanen 2006.

Suurten sotien kaudella Suomen asuttaminen ei juuri edennyt. Maakirjojen taloluvut eivät kuitenkaan täysin vastanneet 1600-luvulla viljelmien määrää, koska yhdistettäessä tiloja ne yleensä säilyivät veroluetteloissa omina yksikköinään. Maakunnittain ja kihlakunnittain kehityksessä oli eroja, ja vuosisadan aikana kehityssuunnat vaihtelivat ylös- ja alaspäin. Iijoen, Kemijoen ja Muonionjoen varrella asutus työntyi 1600-luvun alkupuolella pohjoiseen. Vanhanvihan aikana hävitetty Kainuu asutettiin uudelleen. Kainuu sai 1600-luvun alussa turvakseen Kajaanin linnan. Kuluntalahtelaisen talonpoikaisjohtajan Klemetti Eerikinpojan esityksestä Kaarle IX teki vuonna 1604 päätöksen linnan rakentamisesta Vuohenkijoessa (nyk. Kajaaninjoessa) sijaitsevalle Ämmänluodolle.

Taulukko 3. Taloluvun kehitys 1600-luvulla Suomessa ja Tornionjokilaaksossa

 

v.1634–1695

v.1694–1695

Ahvenanmaa

955

936

Varsinais-Suomi

4 422

4 980

Satakunta

3 415

3 905

Uusimaa

2 839

3 053

Kymenkartano

1 266

1 447

Häme

3 833

4 364

Savo

3 295

3 513

Karjala

2 982

3 157

Pohjanmaa

4 479

6 329

Tornionjokilaakso

532

753

Yhteensä

28 018

32 473

Lähde: Suomen taloushistoria 1, 161.

1600-luvulla kauppa kasvoi. Elettiin löytöretkien luomaa maailmantalouden kasvun aikaa. Uudet suurvallat Englanti ja Hollanti rakensivat suuret laivastot. Suuret kauppa- ja sotalaivastot loivat kysyntää myös suomalaiselle puulle ja tervalle. Suomen tärkeimmäksi vientiartikkeliksi nousikin terva, jota vietiin vuodessa 50 000–70 000 tynnyriä. Terva kytki Suomen aikansa globaalitalouteen. Vesireittien varsien mäntyvaltaisilla alueilla tervanpoltosta kehittyikin talonpojille tärkeä elinkeino etenkin Savon järvialueella ja laajalti Pohjanmaalla. Vesistöreitit olivat hyviä kuljetusväyliä raskaan ja tilaa vieneen tervan kuljettamiseksi tervahaudoista rannikon kauppapaikoille.

Eric Juveliuksen väitöskirja v. 1747

Eric Juveliuksen väitöskirja v. 1747 tarkasteli tervantuotantoa Pohjanmaalla. Oulun yliopiston kirjaston kokoelmat.
Juveliuksen mukaan ” … ei ole aiheetonta se pelko, että jos Talonpoika saa tällä tavalla jatkaa, voi kokonaan tuhoutua".

Tervatynnyreitä Vaalan Jylhämän ulkomuseossa

Tervatynnyreitä Vaalan Jylhämän ulkomuseossa. Tervatynnyrit valmistettiin mäntypuusta, ja koko oli 125 litraa. Tynnyrit tarkasti vakaaja eli kruunaaja. Valokuva J. Kauhanen 2006.

Kuljetusväylät ja tapulikaupunkien läheisyys muovasivat tervanpolttoalueet. 1600-luvulla tärkeimmät tervan tuotantoalueet olivat Etelä-Pohjanmaa, Satakunta ja Savo-Karjala – tärkeimmät tervasatamat olivat Turku, Viipuri ja Helsinki. Itäsuomalaiset talonpojat hyötyivät tervastaan länsisuomalaisia säätyveljiään vähemmän. Selitykseksi on tarjottu huonompia liikenneyhteyksiä ja Viipurin hallitsevaa markkina-asemaa. 1700-luvun alussa Uudenkaupungin rauhan rajan myötä Kaakkois-Suomen tapulikaupunki Viipuri jäi Venäjän puolelle ja tervanpoltto väheni huomattavasti. Suomen tärkeimmiksi tervanpolttoalueiksi tulivat Pohjois-Pohjanmaa ja Kainuu.  Oulusta tuli 1700-luvun lopulla Suomen johtava tervakaupunki. Ouluun vuonna 1781 perustettu Tervahovi oli maailman suurimpia tervakeskuksia.

Karjanhoidon, kalastuksen ja hylkeenpyynnin myyntituotteiden – voin, silakan, lohen, hylkeenrasvan, vuotien ja turkisten - jatkoksi tulivat terva ja piki.  Tervanpoltto toi talonpojalle rahaa verojen maksuun ja mahdollisti talon oman miesväen ostamisen vapaaksi sotaväestä. Paikallisyhteisön sopeutumiskeino kruunun toistuviin sotaväenottoihin 1600-luvulla oli Nils Erik Villstrandin mukaan Kalajoella tervatuloilla tapahtunut sijaissotilaan palkkaaminen, kun sen sijaan itäsuomalaisessa Säämingin pitäjässä karkuruus oli yleistä. Tervanpoltto edellytti talonpojalta ennakointia ja riskinottoa. Pohjanmaan osuus koko valtakunnan tervantuotannosta kasvoi ripeästi 1600-luvulla.  Vesisahoja perustettiin kaikkialle rannikkoalueelle, etenkin Pohjanmaalle. Suomesta tuli merkittävä tervantuottaja, mutta Tukholman tervakomppania kuori tervanviennistä suurimman hyödyn. Laivanrakennus loi kysyntää vesisahoille. Tärkeimmäksi laivanrakennuskeskittymäksi kehittyi alue Pietarsaaresta Kalajoelle. Valtion veistämöllä Kruunupyyssä rakennettiin kuljetusaluksia. Toinen tärkeä keskus Keski-Pohjanmaalla oli 1660-luvulla perustettu Pietarsaaren veistämö.

Kaupan kasvu ja valtionhallinnon lujittuminen loivat uudenlaisen talouspoliittisen ajattelun, johon liittyi voimistuva kruunun ohjaus ja privilegiojärjestelmä. Kruunu pyrki keskittämään kaupan kaupunkeihin, ja syntyi ulkomaankauppaa harjoittamaan oikeutettujen tapulikaupunkien ja maakauppaa harjoittavien kaupunkien järjestelmä. Kaupunkien rajalla oli  pikkutulli, jossa perittiin valtiolle kaupunkiin tuoduista tavaroista vero. Kaupan edistämiseksi 1600-luvulla perustettiin useita kaupunkeja etenkin Pietari Brahen kenraalikuvernöörikaudella. Kauppaa keskitettiin myös kauppakomppanioita perustamalla. Näille annettiin yksinoikeus tärkeimpien vientituotteiden kauppaan.

Ruotsin valtakunnassa oli 1600-luvulla noin 300 rautaruukkia, joista Suomen puolella noin 20. Ruukkeja perustivat kauppiaat ja virkamiehet. Ruukit keskittyivät Varsinais-Suomeen ja läntiselle Uudellemaalle. Malmia saatiin Suomessa vain Lohjalle 1540-luvulla perustetusta Ojamon kaivoksesta. Sen varassa toimivat osittain Mustion ja Fiskarsin ruukit. Edellisten lisäksi 1600-luvun merkittäviä ruukkeja olivat Antskog, Fagervik ja Taalintehdas. Kruunu tuki rautasulattojen perustamista Suomeen, koska maassa oli metsää puuhiilen tarpeen turvaamiseksi sulatoissa ja koskista saatiin käyttövoimaa vasarapajoihin raudan jalostusta varten. Suo- ja järvimalmia hyödynnettiin, mutta se kelpasi kotitarvekalujen valmistamiseen. Tykkien valamiseen tarvittiin vuorimalmia. Oulussa toimi 1600-luvun alkupuolella kruunun muskettitehdas.

HISTORIA
Kurssin etusivu
Esihistoriallinen Suomi
Kiistamaa lännen ja idän kesken
Alamaisia ja kapinoitsijoita
Suurvallan osana
1600-luvun kronologia
Sotimaan vieraille maille
Keskittyvä ja yhdenmukaistuva valta
Pelto, kaski, terva ja ruukki
Sääty-yhteiskunta
Nälkää ja miehitystä
Tehtäviä
Isovihasta kustavilaisuuteen
Ruotuväki puolustustaistelussa
Käsitteet
YO-tehtäviä
Lähteet
Sivukartta
OpetushallitusEtälukio KäyttöehdotOhjeet