5: Suomen vaiheet esihistoriasta autonomian aikaan Etälukio

Muuttuvat uskomukset

Kivikautisen ihmisen uskomuksista ja uskonnollisista käsityksistä voidaan saada tietoa hautaustapojen, kalliomaalausten, kivi- ja puuveistosten sekä saviesineiden avulla. Hautaustavat heijastavat käsityksiä tuonpuoleisesta, mutta hautarakennelmat ja haudan antimet viestivät myös vainajan ja hänen sukunsa varallisuudesta ja asemasta.

Vanhinta mesoliittista kivikautista uskomusmaailmaa valottavat noin 8 000 vuotta vanhat punamultahaudat. Punamultaa sisältäviä varhaisen kivikauden kuoppahautoja tunnetaan Vantaalta, Kajaanista, Kuortaneelta ja Kuusamosta. Punamullalla on ilmeisesti ollut useita merkityksiä, mutta yleisesti se on tulkittu elämän väriksi. Tyypillisen, myöhemmän kampakeraamisen aikakauden asuinpaikoilta tunnetaan punamultahautoja pohjoisinta Lappia myöten. Mesoliittinen punamultahautoja tekevä väestö on yhdistetty Puolan ja Latvian alueelta Viron itäpuolitse tulleeseen asutusvirtaukseen. Idästä ja koillisesta tulleen väestön uskonto edusti arktista uskontoa, kun taas etelästä tulleen väestön uskontoon liittyi vaikutteita varhaisen maanviljelyskulttuurin uskonnosta. Nimenomaan kampakeraamisen kulttuurin aikaisiin punamultahautoihin on vainajalle pantu usein mukaan runsaasti esineitä: keihään- ja nuolenkärkiä, meripihka- ja liuskekoruja. Nuorakeraamisissa ruumishaudoissa ei käytetty punamultaa. Ainoa kivikautinen luuranko on löydetty kalkkipitoisesta maaperästä Ahvenanmaan Jomalan Jettbölestä. Jettbölen vainaja on haudattu sikiöasentoon. Asento kertonee uskosta jälleensyntymiseen. Karjalan kannakselta Kaukolan Kyöstälänharjulta on löydetty kivikautinen palaneen luun siru nuoresta ihmisestä ja Taipalsaaren Vaaterannan asuinpaikalta palanutta ihmisluuta sisältänyt punamultahauta. Viittaavatko nämä rituaalinomaiseen ihmissyöntiin?

Hirvien ja  karhujen kuvaaminen on yleensä liitetty metsästysmagiaan. Joskus kuvien on katsottu esittäneen suvun tai klaanin pyhää eläintä, josta klaanin jäsenien on katsottu polveutuneen. Suurten nisäkkäiden kuvaaminen on saattanut liittyä myös niiden vähentyneeseen taloudelliseen merkitykseen ja pyynnin muuttumiseen rituaaliseksi. Myöhäiskampakeramiikan ja Kiukaisten kulttuurin aikaisten eläinpääaseiden suuren määrän on selitetty ilmaisseen vanhan väestön identiteettiä uuteen väestöön nähden. Veistokset ovat voineet olla päälliköiden tai tietäjien arvomerkkejä. Kiuruvedeltä löydettyä ihmishahmoista eläinpääaseen muotoista henkilökuvaa on pidetty ukkosenjumalan kuvana.

Osa Hossan kalliomaalauksesta Lapin Sammallahdenmäen hautaröykkiö
Osa Hossan kalliomaalauksesta.Valokuva J. Kauhanen 1997.  Lapin Sammallahdenmäen  hautaröykkiö. Vanhimmat röykkiöt ovat pronssikauden alkupuolelta. Valokuva J. Kauhanen 1999. 

Pronssikaudella omaksuttiin rannikolla uusi hautausmuoto. Vainajat haudattiin kivisen röykkiön alle. Röykkiöitä on sanottu hiidenkiukaiksi, mutta niitä on kutsuttu myös nimillä vare ja kruunu.  Hiidenkiukaat aloittivat yli 2 000 vuotta kestäneen röykkiöhautaperinteen. On katsottu, että röykkiöhautaaminen on omaksuttu lännestä päin. Vaikka röykkiöhautaamista tunnetaan rannikolla Viipurinlahdelta Simojoelle saakka, läntisen pronssikulttuurin ydinalue rajoittui Ahvenanmaalle ja rannikolle Porvoon ja Lapuanjoen välille. Lapin kunnassa Ala-Satakunnassa sijaitseva Sammallahdenmäki on ainutlaatuinen muinaisjäännösalue. Kallioharjanteella on kilometrin matkalla yli 30 hautaröykkiötä, joista tunnetuimmat yksittäiset röykkiöt ovat ”Huilun pitkä raunio" ja nelikulmainen "Kirkonlaattia".

Pronssikauden lopulla alkanut tapa polttaa vainajat ennen hautaamista jatkui maanviljelyksen piirissä aina 1000-luvulle. Sisämaassa tavattavien röykkiöiden on oletettu kertovan rauniohautakulttuurin leviämisestä sisämaahan jo pronssikaudella. Sisämaan hautaröykkiöitä tavataan eniten Kokemäenjoen vesistön alueelta, Päijänteen pohjoispuolelta ja Savosta. Mikä ero on rannikon hiidenkiukailla ja sisämaan hautaröykkiöillä? Kertovatko sisämaan ns. lapinrauniot läntisen pronssikulttuurin ekspansiosta? Osa lapinraunioista on ajoitettu pronssikaudelle, mutta niitä on myös rautakaudelta. Pronssikaudelle tyypillisinä röykkiöhautoina on pidetty suuria, halkaisijaltaan 10-15-metrisiä hiidenkiukaita. Hautoja on kuitenkin monenkokoisia. Halkaisijat vaihtelevat metristä 35 metriin ja korkeus puolesta metristä neljään metriin. Pohjapinta-alaltaan pronssikauden röykkiöt ovat soikeita tai pyöreitä, suorakaiteenmuotoisia tai neliömäisiä. Suurraunioihin saatettiin tehdä sekundaarihautauksia myöhemmälläkin pronssikaudella, mutta suurraunioiden tekeminen loppui jo 800–600 eKr.

Pronssikautiseen rannikon kulttuuriin liittyivät myös vesi- ja suouhrit vuodentulon varmistamiseksi. Rautakautisista suouhreista poikkeuksellisia ovat Isonkyrön Leväluhdan ja Vöyrin Käldämäen vainajat. Leväluhdan uhripaikka on tulkittu myös kalmistoksi ja kulkutautiin kuolleiden joukkohaudaksi. Uhritulkintaa ei ole pidetty pätevänä, koska luuanalyysissä ei ole ilmennyt murtumia tai muita väkivallan merkkejä.

Isonkyrön Leväluhta

Isonkyrön Leväluhta. Oliko Leväluhta kalmisto, uhripaikka vai joukkohauta? Valokuva J. Kauhanen 2006.

Anna-Leena Siikala on lähestynyt suomalaisen kansanperinteen vainajakäsitystä etävainaja-lähivainaja-mallilla. Paula Purhosen mukaan mallia ei voi suoraan soveltaa Suomen arkeologiseen löytöaineistoon, joskin näkyvän ja näkymättömän maailman keskinäisissä suhteissa etävainaja-malli, johon liittyy pelokas ja karttava suhtautuminen vainajahenkiin, sopii pyyntikulttuuriin. Lähivainajakäsityksissä suhtautuminen vainajiin on ollut myönteistä. Vainajat haluttiin pitää lähellä asuinpaikkoja turvaamassa suvun onnea ja takaamassa hedelmällisyyden. Tällainen asenne vainajiin on yleensä liitetty maanviljelyskulttuuriin.

Rautakauden tärkeimmät tunnusmerkit ovat kalmistot. Valtaosa rautakautisista löydöistä on hautalöytöjä. Rautakautisessa maanviljelyskulttuurissa kalmistot olivat talojen lähellä. Kalmistojen läheisyydessä oli todennäköisesti hedelmällisyysriitteihin liittyneitä uhri- eli kuppikiviä. Sadon onnistumisen turvaamiseksi ja karjaonnen varmistamiseksi uhrikiville tuotiin maitoa, voita ja viljanjyviä ja haudoille esi-isien lepyttämiseksi ruokauhreja.

Risti kristinuskon symbolina esiintyy suomalaisessa arkeologisessa aineistossa ensimmäistä kertaa merovingiajalla. Merovingiajan lopulla idästä omaksuttiin kristilliseen kulttuuriin viittaavat slaavilaiset ja germaaniset lainasanat, ja esineetön ruumishautaus, vainajan hautaaminen selälleen, pää arkun länsipäädyssä ja käsivarsien yhdistäminen ristiin rinnalle ovat merkkejä kristinuskon vaikutuksen leviämisestä Suomeen. Ristiriipusten on yleensä katsottu olleen ensimmäisiä merkkejä kristinuskon vaikutuksesta, mihin on sisältynyt yhteiskunnallinen merkitys. Ristiriipukset ovat kaulassa kannettaviksi tarkoitettuja ristinmuotoisia riipuksia. Suomessa esinemuoto on pääosin  ristiretkiajalta eli noin vuosilta 1025–1150/1300 jKr.

Frankkien valtakunta laajeni 700-luvulla pohjoiseen. Maallisen mahdin mukana levittäytyi myös kirkollinen organisaatio. Weser-joen rannalle syntyi jo 700-luvulla Bremenin hiippakunta. Pohjolaan perustettiin vuonna 1104 Lundin ja vuonna 1164 Upsalan arkkipiispanistuin. Idässä Venäjällä vakiinnutti ortodoksinen kirkko asemaansa. Novgorodin hiippakunta perustettiin 990-luvulla.

Suomen alueen asukkaiden kosketuksista kristinuskoon on ensimmäiset kirjalliset tiedot vasta 1100-luvulta, mutta arkeologisten tietojen perusteella tiedämme kristillisiä vaikutteita tulleen muun muassa kaupan välityksellä jo merovingiajalla 600-luvulta lähtien – Unto Salon mukaan kristillisinä symboleina tuontiesineissä jo hieman aikaisemminkin.  Polttohautauksesta ruumishautaukseen siirtyminen ja hautalöytöjen ristit kertovat uuden uskonnon saamasta jalansijasta.

Suomen asukkaiden kristinuskoon kääntymisen on esitetty noudattaneen pääpiirteissään samaa kolmiportaista prosessia kuin muuallakin Euroopassa. Kristillistämisen ensimmäinen vaihe tapahtui kaupan ja muiden kontaktien välityksellä, ei aktiivisena lähetystyönä. Toisena vaiheena oli julistuslähetys ja käännytystyö ja kolmantena  miekkalähetys.

Kristinuskon leviämisestä todistavat arkeologiassa kristilliseen ikonografiaan liittyvät esinelöydöt ja hautaustavoista jäljitettävät kristilliset vaikutteet. Ensimmäisenä kristinusko omaksuttiin Suomessa Vakka-Suomen alueella jo 1000-luvun alussa. Esineetön hautaustapa omaksuttiin ensimmäisenä Yläneen ja Laitilan-Kalannin alueilla. Turun seudulla kristillisiä kalmistoja alkoi esiintyä 1100-luvulla, mutta samalta ajalta tunnetaan myös runsaasti aseita ja työvälineitä sisältäviä kalmistoja.

Kaupan välityksellä tietoja kristinuskosta välittyi Suomen rannikkoalueelle viimeistään viikinkiajalla. Ilmeisesti myös kasvatti- ja panttivanki-instituutioilla on selitetty varhaiskristillisten vaikutteiden leviämistä Suomeen etenkin Laitilan-Kalannin seudulle, jolla oli kiinteät yhteydet Uplannin kanssa. Suomessa ei ollut kuninkaita tai ruhtinaita, jotka olisivat ensimmäisinä kääntyneet kristinuskoon, uuden uskonnon varhaista leviämistä ylimmän sosiaalisen kerrostuman keskuudessa on selitetty yläluokan kulttuuriin liittyvänä kansainvälisyytenä.

Kiuruvedeltä löydetty Luelahden ukko Leväluhdan luulöytö
Kiuruvedeltä löydetty Luelahden ukko - ainoa laatuaan oleva kiviesine. Kuvaa on pidetty ukkosenjumalan kuvana, ja se ajoittunee  kolmannen vuosituhannen puoliväliin tai jälkipuoliskolle eKr. Museoviraston kokoelmat.  Valokuva J. Kauhanen 2005. Käyttöoikeus 2006. Leväluhdan luulöytö. Museoviraston kokoelmat. 
HISTORIA
Kurssin etusivu
Esihistoriallinen Suomi
Suomen esihistorian kronologia
Keitä me olemme
Pyynnistä viljelyyn
Muinaissuomalainen raudanpoltto
Muuttuvat uskomukset
Tehtäviä
Kiistamaa lännen ja idän kesken
Alamaisia ja kapinoitsijoita
Suurvallan osana
Isovihasta kustavilaisuuteen
Ruotuväki puolustustaistelussa
Käsitteet
YO-tehtäviä
Lähteet
Sivukartta
OpetushallitusEtälukio KäyttöehdotOhjeet