5: Suomen vaiheet esihistoriasta autonomian aikaan Etälukio

Väestö kasvaa ja asutus laajenee

Ennen ristiretkiaikaa Suomeen olivat muodostuneet vankat asutusalueet, Varsinais-Suomi, Satakunta-Häme ja Laatokan Karjala. Keskiajan kuluessa asutus tiheni näillä alueilla samalla kun uusia asutuskiiloja työntyi eri puolille maata. Niin kauan kuin asutus oli harvaa ja resursseja oli riittämiin, peltojen, niittyjen, kaskimaiden, eränkäyntialueiden ja kalavesien käyttö perustui valtaukseen. Kun asutus tihentyi, syntyi kilpailua luonnonresursseista. Tiheimmin asutuilla alueilla oli jo keskiajan alkupuolella omat metsänomistuksensa. 1400-luvulta on jo runsaasti tietoja rajoista ja jakokuntien välisistä rajankäynneistä.

Suomen rannikkoalueelle suuntautui keskiajan alussa muuttoliikettä Ruotsista. Asutusta oli Länsi-Suomeen tullut lännestä jo pronssikaudella ja myös rautakaudella, mutta tulijat olivat sulautuneet kantaväestöön. Viikinkiajan melskeissä Ahvenanmaa näyttää autioituneen. Saaret asutettiin Ruotsista päin uudelleen 1100-luvulla.

Ruotsista Suomeen keskiajan alkupuolella suuntautunutta asutustoimintaa on pidetty spontaanina, koska on vaikea uskoa, että varsin kehittymätön Ruotsin valtio-organisaatio olisi kyennyt suunnitelmalliseen asutustoimintaan.

Taulukko 1. Taloluku maakunnittain 1350- ja 1540-luvuilla    

Maakunta

1350-luku

1540-luku

Ahvenanmaa

900

1 100

Varsinais-Suomi

4 000

7 000

Uusimaa

2 000

4 200

Häme

1 300

4 600

Satakunta

1 800

4 000

Pohjanmaa

1 000

3 300

Karjala

1 500

6 300

Savo

600

3 400

Yhteensä

13 100

33 900

Lähde: Orrman 2003, 84.

Varhaiskeskiajalla 1100-luvulta 1300-luvulle asutettiin Varsinais-Suomessa, Satakunnassa ja Hämeessä voimallisesti kylien välialueita ja takamaita. Uudisasutuksen on arvioitu yli kaksinkertaistaneen näiden alueiden asutuksen. Karjalassa asutus voimistui Karjalan kannaksella, rannikolla Kymijoelta Koivistolle ja sisämaassa Vuoksea myöten. Laatokan Karjala joutui 1100-luvulla entistä tiukemmin Novgorodin vaikutuspiiriin. Etelä-Pohjanmaa sai vahvan asutuksen Ala- ja Ylä-Satakunnasta käsin. Tornion- ja Kemijokilaakson asutus vahvistui 1300-luvun alkuun tultaessa huomattavasti. Peräpohjolan paikannimistö viittaa pysyvän asutuksen hämäläisperustaan. Pohjoiseen hakeuduttiin myös verottamaan lappalaisia. Hämäläisten ohella uudisasukkaita tuli Satakunnasta ja Karjalasta. Länsisuomalaislähtöisten Pohjanlahden perukan asukkaiden ohella pohjoiset lohijoet vetivät alueelle myös karjalaisia. Pähkinäsaaren rauhan jälkeen ruotsalaiset eivät tunnustaneet Novgorodin valtaa Pohjanlahden rannalla, vaan ryhtyivät toimenpiteisiin tämän vallan murtamiseksi. Jo 1320-luvun lopulla Ruotsin valtionjohdon tavoitteena oli asutuksen ulottaminen Oulujoelle ja Oulujärvelle asti. Suola teki lohesta tärkeän kauppa- ja verotavaran.

Perinteisesti Savoa on pidetty ennen Pähkinäsaaren rauhaa osana Karjalaa. Nykykäsityksen mukaan Mikkelin rautakautinen keskus olisi alun perin muodostunut hämäläiskolonisaation pohjalle, ja vasta ristiretkiajalla olisi tullut vaikutusta Karjalasta. Hämeestä Savoon suuntautuneen asutuksen perusteena on pidetty Savilahden seurakunnan muodostamista vuonna 1329, ja Mikkelin alueen rinnastamista kirkkohallinnollisesti Hämeeseen vuoden 1329 kymmenysverojärjestelmillä. Suur-Savo sai pysyvän, mutta harvan asutuksen jo 1200-luvulla. Savolaisten eränkäynti ja sitä seurannut asutustoiminta suuntautui 1300-luvulla Saimaan ja Päijänteen välialueelle ja Saimaan pohjois- ja itäpuolelle. Juvan ja Säämingin pitäjät syntyivät 1400-luvulla, ja savolaisasutuksen turvaksi rakennettiin 1470-luvulla Olavinlinna. Oulujärven rantamille savolaisasutus työntyi 1500-luvulla.

Olavinlinna

Olavinlinna

Olavinlinna rakennettiin 1400-luvun lopulla. Yksi linnan muurimestareista oli tallinnalainen Oleff Hergk. Mittavin taistelu linnasta käytiin suuressa Pohjan sodassa. Valkokuvat J. Kauhanen 2006.

Pähkinäsaaren rauhassa Ruotsin ja Novgorodin rajaksi Pohjanmaalla tuli Pyhäjoki. Korsholman linnaläänin haltija Bo Joninpoika Grip rakennutti 1375 Oulujokisuulle puisen linnakkeen. Oulun linna ei vielä tuolloin ollut Linnasaaressa vaan ylempänä Oulujoen rannalla. Linnasaareen linnoitus rakennettiin 1500-luvun lopussa kauppapoliittisista ja valtapoliittisista syistä.  Valokuva  J. Kauhanen 2006.

Asutuksen vahvistumisen taustalla oli suotuisat sääolot koko keskiajan. 1200-luvun alkupuolella ilmasto oli jossakin määrin epävakaista, mutta sitten alkoi noin tuhannen vuoden yhtäjaksoinen lämpimän ilmaston vaihe. 1400-luku oli sääoloiltaan hyvää. Käänne selvästi huonompaan suuntaan tapahtui 1570-luvulla. Tilamäärän kasvu taittui 1570-luvulla. 1590-luvun alussa tilamäärä oli painunut alle 30 000 tilan. Talonpojat joutuivat 1500-luvun lopulla enenevässä määrin luovuttamaan valtaansa ja varallisuuttaan aateliston ja virkamiehistön liittoumalle. Aatelisto pääsi siirtämään lahjoitus- ja läänitystalonpoikiensa omaisuutta itselleen. Osa köyhtyneen talonpoikaiston omaisuudesta siirtyi vapain kaupoin, mutta enimmäkseen verorästien ja niistä syntyneiden lainojen sekä pantinluovutusten aiheuttamasta pakkomyynnistä.

Euroopassa elettiin 1300-luvulla mustan surman aikaa. Suomen väestöön keskiajan musta surma ei juurikaan vaikuttanut. Suomen kaukainen ja eristynyt sijainti, asutuksen harvalukuisuus ja pieni kaupunkiväestön määrä säästivät suomalaiset ruton kurimuksilta. Myöhemmältä ajalta on tietoja rutosta. Naantalissa 1495–1496 riehunut rutto keräsi luostarin sairastuvan suojiin kymmeniä hoidettavia, joista 50 menehtyi. Luostarin väestä vuonna 1508 menehtyi 35 nunnaa ja munkkia.

Lohjan kirkon asehuoneen kalkkimaalaukset kuvaavat ihmisen sortumista paholaisen kiusauksiin. Valokuvat J. Kauhanen 2005.  Klikkaa kuvat suuremmiksi.

Keskiajan suomalainen eli etupäässä maanviljelystä. Peltoviljelyä ja kaskeamista harjoitettiin rinnakkain, mutta peltoviljelystä tuli vallitseva Varsinais-Suomessa, Satakunnassa, Uudellamaalla, Etelä-Pohjanmaalla ja osassa Hämettä. Savimaiden valtaus viljelyyn onnistui kehittyneemmän auran ansiosta. Itä-Suomen kaskitaloudessa kaskiraivioihin alettiin käyttää havumetsiä. Tällaista kaskea nimitettiin huhdaksi (huuhta). Karjatalouden ongelmana oli heinän vähäisyys. Pyynnin merkitys väheni peltoviljelyalueilla. Meren rannikolla ja etenkin suurten lohijokien äärellä kalastuksella oli tärkeä merkitys. Lohipato oli keskiajan pyyntikulttuurin suuri keksintö. Tuottoisat lohijoet kiinnostivat myös kruunua. Kustaa Vaasa määräsi niin sanotun sääntönäislohiveron, jota mm. Limingan pitäjän osalta maksettiin vuonna 1531 neljä tynnyriä eli 680 kiloa.

Oulujoen Merikosken lohipato. Valokuva U.T. Sirelius v. 1908. Museoviraston kuva-arkisto 1542:7. Olaus Magnus kuvasi 1500-luvulla lohenkalastusta:” Tuskin missään koko Euroopassa kalastetaan runsaammin lohta kuin Pohjanlahdella lähellä Lappia…” Olaus Magnus, Suomalaiset Pohjoisten kansojen historiassa II, 549. Pohjoisen lohijokia tavoittelivat myös karjalaiset. Ylempänä Oulujoesta sijaitsevasta Turkansaaresta kehittyi 1400-luvun lopulla markkinapaikka ja epävirallinen rajapiste Ruotsin ja Venäjän välille.

HISTORIA
Kurssin etusivu
Esihistoriallinen Suomi
Kiistamaa lännen ja idän kesken
Keskiajan kronologia
Myytti ensimmäisestä ristiretkestä
Uuden vallan merkit
Kiistelty Pähkinäsaaren rauhan raja
Väestö kasvaa ja asutus laajenee
Tehtäviä
Alamaisia ja kapinoitsijoita
Suurvallan osana
Isovihasta kustavilaisuuteen
Ruotuväki puolustustaistelussa
Käsitteet
YO-tehtäviä
Lähteet
Sivukartta
OpetushallitusEtälukio KäyttöehdotOhjeet