Kehitysoptimismi sai alkunsa valistuksen ja romantiikan aatteista 1700-luvun Euroopassa. Tunnetuimmat valistuskirjailijat ovat ranskalaisia, romantikot saksalaisia. Vaikka valistusaate painottaa järjen käyttöä ja romantiikka tunteita ja mystiikkaa, myös romantikkojen maailmankuvan taustalta löytyy järki - ihminen ja luonto ovat osa samaa suurta luomisprosessia, jota järki ohjaa. Upein luomisprosessissa syntynyt tuote on valtio.

Kehitys ei ole merkinnyt eurooppalaisille hidasta ja tasaista etenemistä. 1800-luvulla filosofit Hegel ja Marx loivat dialektiikaksi kutsutun kehitysoppinsa: kehitys tapahtuu vastakohtien kautta. Katastrofejakaan ei voi välttää. Sotien ja vallankumousten jälkeen maailma on kuitenkin paljon parempi kuin ennen.

1800-luvun Euroopan aatevirtauksiin kuuluu myös nihilismi - elämässä ei ole mitään korkeampia arvoja. Ihmisen toimintaa ohjaavat enemmän vietit kuin järki. Valtioiden perustaminenkin on rinnastettavissa itsesäilytysviettiin ja seksuaalisuuteen - kaikki tämä auttaa eloonjäämistaistelussa. 1900-luvun eksistentialisteille olemassaolo merkitsee turvattomuutta ja ahdistusta. Ainoa varma asia elämässä on kuolema.

Kehitykseen on liittynyt usein alistamista ja riistoa. Riistettyjä osapuolia ovat luonto, toinen sukupuoli, toiset ihmiset. Arvostelijoiden joukossa on ympäristöaktivisteja, feministejä, suvaitsemattomuuden, rasismin tai imperialismin vastustajia.

Jos tähän asti on ollut modernia uskoa ihmisen ja yhteiskunnan rajattomaan kehittymiseen, niin kehitykseen kriittisesti suhtautuvia on usein kutsuttu postmoderneiksi. Postmodernin ihmisen oletetaan sanovan, että itse asiassa ei ole mitään, mikä voisi kehittyä. Persoonallisuuttaankin voi vaihtaa, kuten vaihdetaan lookia. Elämä kuluu kokeillessa sitä ja tätä. Miksi pitäisi olla kiinnostunut itsensä kehittämisestä tai pyrkiä johonkin jaloon päämäärään?

Syynä eurooppalaiseen nihilismiin on pidetty itsensä ylentämistä luonnon herraksi. Ellei ole realistista todellisuuden tajua, ei ole kykyä tarkastella elämän arvojakaan. Monet haikailevatkin takaisin antiikin aikaa - aikaa, jolloin ihminen nähtiin osana suurta maailmankaikkeutta, ei kosmoksen keskipisteenä eikä sen valtiaana.