Miksi kysymys kansallisesta identiteetistä oli tärkeä suomalaisille?

Sakari Topeliuksen patsas Helsingissä. Topeliuksen Maamme-kirja ja Runebergin Maamme-laulu ilmentävät hyvin 1800-luvun fennofiilien isänmaallisia tunteita. Maamme-laulu esitettiin ensimmäisen kerran Floran päivänä Helsingissä Kumtähden kentällä 1848. Topeliuksen mukaan "Suomen mykkä kansa oli vihdoin löytänyt sanat, ja tästä päivästä lähtien tuli Maamme-laulusta kansallislaulu".

Autonomisen Suomen alkuajoista lähtien maan johtavia piirejä lämmitti ajatus erillisestä Suomesta. Pietarissa työskentelevä Suomen ministerivaltiosihteeri G. M. Armfelt ylisti tsaaria, joka oli antanut suomalaisille valtion; suomalaisten ei tarvinnut muuta kuin puhaltaa siihen henki ja saada se elämään. Elävän hengen syttymisessä auttoi nationalismi, kansallisuusaate.

Oppineiden kieli Euroopassa oli vielä 1800-luvulla latina ja sivistyneistön yhteisenä puhekielenä toimi latinalaisperäinen ranska. Kaikki saksalaiset eivät pitäneet tästä ranskan kielen ylivallasta ja siitä, että oman maan yläluokkakin halveksi kansan kieltä, saksaa. Jo 1700-luvulla saksalaisia kirjailijoita, runoilijoita ja filosofeja asettui puolustamaan saksan kieltä ja saksalaista kulttuuria.

Olosuhteet Suomessa olivat 1700-luvulla rinnastettavissa olosuhteisiin Saksassa. Suomessa ruotsinkielinen yläluokka vähätteli suomen kieltä ja sen mahdollisuuksia kulttuurikieleksi. Saksalaisten kehittämä oppi kansansielusta inspiroi Turun yliopiston opettajia ja oppilaita kiinnostumaan Suomen kansasta ja suomalaisesta kulttuurista. Tutkittiin suomen kieltä ja luotiin ensimmäinen yleisesitys Suomen kansan historiasta. Suomalaisuusaate, fennofiilisyys, oli siis syntynyt jo ennen Suomen liittämistä Venäjään. Autonomian aikana aate politisoitui Suomi-liikkeeksi, fennomaniaksi.

Valistusaate uskoi maailman paranevan järjen voimalla. Romantiikka sen sijaan halusi valjastaa myös tunteet maailman kehittämiseen. Uskottiin paitsi ihmisten, myös ihmisyhteisöjen kuten kansojen ja valtioiden henkisyyteen, kansallishenkeen. Se syntyy samaa kieltä puhuvien ihmisten välisestä yhteisymmärryksestä - ajatellaan samalla tavalla, tehdään asioita samantapaisesti. Ihanteeksi tuli, että jokainen kansa, siis samaa kieltä puhuvat ihmiset, voisi muodostaa oman autonomisen yhteisönsä, mieluiten oman valtionsa.

Suomalaisten tietoisuutta omasta kansallishengestään vahvisti erityisesti Elias Lönnrotin kokoama kansalliseepos Kalevala. Vuonna 1834 ilmestynyt Kalevala oli suomalaisille osoitus siitä, että Suomenkin kansa on kulttuurikansa. Kalevalaa verrattiin mielellään Euroopassa arvostettuun kreikkalaiseen kansalliseepokseen, Iliaaseen ja Odysseiaan. Kalevalan runot esittävät mm. suomalaisen version maailman synnystä, voimista, jotka hallitsevat elämää ja kuolemaa, tavallista ihmistä iloineen ja murheineen. Suomennetun Raamatun rinnalla suomalaisilla oli nyt heidän itsensä kehittämä hengen tuote, oma kansalliseepos.

Saksassa G. W. F. Hegelin kansallisromanttisia oppeja omaksunut J. V. Snellman teki kansallisuusaatteesta politiikan välineen Suomessa. Hänen elämänsä suurin tavoite oli tehdä työtä suomalaisen kansallishengen eli suomen kielen ja suomalaisen kulttuurin vahvistamiseksi. Tavoitteeseen pääsemiseksi hän halusi kohentaa maan talouselämää ja poistaa yhteiskunnallisia epäkohtia. Tähän Snellmanilla oli tilaisuus hänen päästessään senaattoriksi tsaari Aleksanteri II:n hallitessa 1800-luvun loppupuolella.

Fennofiilisyyttä ja fennomaniaa ei aluksi tuomittu Venäjällä. Tsaarivaltakunnassa monet kansat etsivät omia juuriaan. Venäläiset itse tarvitsivat slavofiilisyyttä vahvistamaan venäläistä kulttuuria, sillä slavofiilien mielestä maan yläluokka arvosti liikaa länsieurooppalaista kulttuuria. Laajasta Venäjän valtakunnasta löytyi myös suomalaisten yllätykseksi heidän kielisukulaisiaan.